keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kuulumisia, kuvia ja mietiskelyä

 




















Minulle kuuluu
- paljon herkkuja ja jokaisen tilaisuuden (tarkoitan jokaisen tilaisuuden) tullen herkuttelua, mieluiten omien kanssa tai ystävien kera
-  paljon virkkaamista, ompelemista, suunnittelua, sommittelua, purkamista ja uudelleen tekemistä (ks. täältä )
- ihanan paljon kalenterimerkintöjä Korpilumon kalenteriin
- luistelua ja järven jäällä kävelyä, oleskelua ja leikkimistä
- kaupunkikahvitteluita
- koiranpentukuumetta, johon sekoittaa ripaus epävarmuutta 
- koiraterapiaa paikallisessa eskarissa
- haaveilua tulevasta, työkuvioista ja siitä, mikä tuntuisi kaikkein parhaimmalta sen saralla, sen toteuttamisesta ja peloista sen toteuttamisesta. 

Tuo viimeinen kohta. Onnellinen *huoh* ja epätoivoinen *huoh*. Jos ihminen tietää, mikä hänelle olisi parhaaksi, mitä kaikista, kaikista mieluiten tekisi, miten ja missä, miksi pitää edes muita vaihtoehtoja miettiä? Koska eikös sitä pohjimmiltaan tärkeintä ole se, että on hyvä olla ja elää? Koska jos näin on itsellä, niin muillakin siinä lähellä on. Miksi pitää siis ahdistua jo ajatuksen tasolla siitä, mikä olisi "pakko" ja mitä "pitäisi tehdä"? Koska jos se ahdistaa jo pelkkänä ajatuksena niin paljon, että se vie yöunet, onko mitään järkeä edes miettiä, että on se "pakko"? 

Noh. Ehkä siksi, että pelottaa astua tuntemattomaan, koska olisi niin paljon mukavampaa saada takuuvarma tulo jokainen kuukausi. Eli siis pohjimmiltaan rahan vuoksi. Voi plääh. Voiko kliseisempää olla?!

Olen kiitollinen aika monesta asiasta. Siitä, että minulla on nämä omat ja siitä, että minulla on Korpilumo. Siitä, että minulla on vapaat ja mielikuvitusrikkaat kauniit ajatukset, jotka mahdollistavat Korpilumon. Siitä, että minulle tärkeät ihmiset jaksavat kerta toisensa jälkeen vakuuttaa, että olen riittävän hyvä tekemään Korpilumon töitä, sillä välillä itsekritiikki on niin suuri, että epäilyn omiin taitoihin ja visioihin on suuri. Näinä hetkinä ei eteenpäin selviä ilman jonkun vakuuttelua, että olen kyllä tarpeeksi hyvä. Niin, ja siitäkin olen kiitollinen, että auton tuulilasi on ollut useasti puhtaaksi pyyhitty lumesta :)

maanantai 13. tammikuuta 2014

Siskot


Sisko. 
Siskon sisko.
Ai jestas :)
Välillä istun vain paikoillani ja kuuntelen. Höpötystä, hihitystä, vakavaa selontekoa kulloisestakin maailmantilanteesta, kinastelua, kiusantekoa, tulista riitelyä. Sitä, miten ne luovat keskenään aivan omalaisensa maailman, jossa ovat vain siskot. Miten ne neuvottelevat, kiistelevät, selviytyvät. Ihan itse, ilman aikuista. (Useimmiten...) Miten niiden elämä täyttyy siitä, että toinen on lähellä, jossain saatavilla, käsivarren mitan päässä. Miten ne uunottavat armotta toisiaan, mutta heti toisessa hetkessä puolustavat toisiaan henkeen ja vereen. Miten ne ovat siskoja.

Ai että minä olen kasvattaja? Ehkä vain toissijainen :)








Viime aikoina meillä on käyty keskustelua kasvamisesta, kuinkas muuten, Neiti Keskisiskon 5-vuotissynttäreiden kynnyksellä. Ollaan pohdittu sitä, miksei viisivuotias voi vielä olla koulainen ja sitä, miten iso pitääkään olla, jotta voi nostaa Neiti Pienimmän Pikkusiskon pöydälle. Neiti Isoin Isosisko on heittänyt ilmaan ajatuksiaan keijukaisista ja merenneidoista, miten niiden onkaan hyvä elää justiinsa siellä missä ne elävät. Uskoo toinen yhä satuihin. Uskomattoman ihanaa. (Tai uskottavan ihanaa.) Keskusteluiden jälkeen minä olen jäänyt miettimään. Sitä, miten onkaan onni, että lapsi nauttii siskon seurasta niin paljon, ettei halua mitään sen kummempaa. Myös sitä, miten onkaan onni, että lapsi nauttii omien ajatuksiensa kehittelemistä leikeistä ja maailmasta niin paljon, ettei halua mitään sen kummempaa. Ei pelejä, ei tietokonetta. Niin, meillä ei juurikaan pelata, siis tietokoneella. Vain Pikkukakkosta kerran-kaksi viikossa varttitunti kerrallaan. Muuta pelimasiinaa meillä ei edes ole. Paitsi tietenkin metsä ympärillä, oma koti ja siskot. Ne maailman parhaat pelit :)

Miten onkaan onni, että lapsi osaa kasvaa niin, että osaa olla rehellisesti lapsi, ajatella kuin lapsi, tuntea kuin lapsi ja vähätvälittää realistisesta tosimaailmasta. Miten onnea on myös se, että keijukaiset, prinsessat ja sadut ovat totta. Tai ainakin voisivat olla totta niin paljon, että niihin kannattaa uskoa :)

perjantai 3. tammikuuta 2014

Oi uusi vuosi!




























Polkaistaanpa Tättähääränkin elämä käyntiin uuden vuoden puolella! :) Joulu sujui lumettomissa tunnelmissa (enpä muista, onko koskaan minun ikinäni ollut tämmöistä joulua?), mutta Neiti-kolmikko huolehti tunnelmasta muutoin - ja katossahan se :) Kuvat riittäkööt kertomaan Susirajan pirtin joulutunnelmat.

Huh, uusi vuosi, ja jo ties monesko päivä sitäkin menossa, eli samoilla vanhoilla ja ehkä uusillakin kujeilla jatketaan eteenpäin! Odotettavissa on jo joitakin etappeja, haaveita ja ihan realiteetteja, mutta jotenkin olen ihan varma, että tässä matkan varrella niitä etappeja, haaveita kuin realiteettejakin tulee tusinoittain lisää, sillä mopo tuppaa tunentusti välillä vähän karkaamaan rukkasesta :)

Oikein hyvää tätä vuotta kaikille! :)